Äitini osti kuutisen vuotta sitten uutuusleffan, joka oli saanut paljon kiitettäviä arvioita kriitikoilta. Leffan piti olla taattua brittilaatua, joten sovimme, että pidämme naisten leffaillan joku päivä. Joka kerta vanhemmillani käydessäni näen sen kyseisen dvd:n vielä avaamattomana muovikuorissaan, ja joka kerta hymähtelemme sille, miten aika kuluu, emmekä vaan saa aikaiseksi järjestellä yhteistä hetkeä elokuvan katselulle. Vähän sama epäusko tulee tämän blogin kohdalla: voiko tosiaankin olla kulunut jo melkein vuosi siitä, kun viimeksi kirjoitin ja päivittelin melkein vuoden kirjoitustaukoa?
Joskus tuossa aiemmin kirjoitin ruuhkavuosista, ja ne kyllä toden teolla ovat juuri tässä ja nyt. On toisaalta aivan ihanaa, että aika kuluu nopeasti - huonojen hetkienkin kohdalla sitä tiedostaa, että yhden silmänräpäyksen päästä havahtuu toisaalta ja tilanne on jo muuttunut - ja että ajan kuluminen tarkoittaa lasten kasvamista ja arjen helpottumista. Toisaalta välillä tuntuu, että hetkessä ohitse vilahtava aika tarkoittaa myös sitä, että kaikki hautumaan jääneet suunnitelmat tai jossittelut ovat hetkessä muinaisia.
Kuluneen vuoden tärkeimmät kuulumiset lienee syytä käydä läpi lyhyesti, jos tämän alustan on tarkoitus palvella myös julkisena päiväkirjanani. Viime kesä oli viheliäisen kylmä ja sateinen, emmekä tietenkään matkailleet ulkomaille ollenkaan. Koko kesän toiveikkaasti odotin säiden paranemista - sitä ei koskaan tullut.
Kylmästä huolimatta kesäpihaamme sulostuttivat neljä silkkikanaa ja heidän kukkonsa. Saimme ne työkaveriltani kesähoitoon toukokuusta lokakuulle. Kanat söivät oman rehunsa lisäksi ruoantähteitä, kaikenlaista vihreää ja - halleluujaa - kotiloita ja muita pieniä ötököitä. Silkkikanoilla on hirveä hautomisvietti, ja niinpä meidänkin kanamme saivat lopulta aikaiseksi kolme kuoriutunutta tipua, jotka kaikki kohtasivat loppunsa tavoilla, joista Grimmin veljeksetkin olisivat pitäneet. Yksi pikku tipu kuoriutui, putosi pesästä ja kuoli. Toinen löytyi kohmeisena pesän alta, mutta lämpölampun avulla selvisi takaisin äitinsä viereen piipittämään. Äitipä ei tuntenut enää hellyyttä tipua kohtaan, vaan antoi tämän paleltua yön aikana kuoliaaksi. Kolmas tipu oli ilmeisesti lempilapsi ja sai kanaemolta hoitoa parin viikon ajan, mutta yksi valvomaton ulkoilu koitui sen kohtaloksi, ja oletettavasti harakat tai varikset veivät sen. Tipusta ei jäänyt untuvaakaan jäljelle. Siinä oli lapsille melkoinen avaran luonnon oppitunti.
Puutarhassa tuli oleskeltua kanojen takia paljonkin (ne saivat liikkua vapaasti pihassa, kun olimme kotona), mutta varsinainen putarhanhoito jäi vähille. Olin aika väsynyt töiden takia ja ailahtelevien säiden vuoksi aina ei ollut edes mikään puutarhanhoitokeli, joten motivaatiokin taisi olla aika alhainen. Nyt olen siinä pisteessä, että samanaikaisesti odotukset tulevalle kesälle ovat kovat, mutta toisaalta en ole vieläkään edes avannut pihasuunnitteluvihkoani enkä ole laittanut yhtään siemeniä multiin. Kuistilla on pahimmillaan miinusasteita, joten taimien aika ei ole vielä.
Tähän hetkeen palatakseni, takana on poikkeuksellisen kylmä hiihtoloma ja maaliskuun alku. Viimeisen parin viikon aikana lämpötilat ovat vaihdelleet -25 ja -8 asteen välillä niin, että monena päivänä aurinko on iltapäivällä nostanut lämpötilan siperialaisesta parinkymmenen pakkasasteen kylmyydestä vähän helpommaksi sietää. Olemme pyrkineet hyödyntämään ne tunnit ulkoliikunnan parissa, varsinkin nyt, kun tuossa läheisellä järvellä on pitkä, aurattu jääreitti luistelua varten.
Tässä vaiheessa vuotta mielessä siintää kesäloman lisäksi yliopiston pääsykokeet - pitäisi päättää haenko lukemaan sosiaalityötä vai en. Viime vuonna kävin mielenkiinnosta testaamassa pääsykokeen ja pääsin yllätyksekseni neljännelle varasijalle aivan olemattomalla lukemisella. Nyt mietin, olisiko syytä kuitenkin testata ihan tosissaan, kun pääsykoekirjakin on hankittu, ja se on oikeasti mielenkiintoinen teos. Juuri nyt minulla on vakityö, mutta se ei ole kovinkaan pitkäikäinen, joten olisi mukavaa, että joku b-suunnitelma olisi jo valmiina tulevaa ajatellen...
