Mitäkö kuuluu?

No sitä samaa, kevättä. Kädet ovat pikkuhaavoilla ja haavat pikkuisen tulehtuneina, kun ovat multaa täynnä. Kasvoilla on saviviiruja ja päässä rapisee hiekka. Jalat ovat muhineet kumppareissa tai saksalaisissa, muovisissa puutarhakengissä muodottomiksi. Oikea puoli selkää on jumissa lapiohommista. Mitkään vaatteet eivät ole ihan puhtaat, koska unohdan vaihtaa huonompiin ennen pihalle menoa. 

Yllämainittu ei ollut valitus. Se on vallitseva asiantila, johon olen oikein tyytyväinen. Olen äärimmäisen onnellinen pihanomistaja. Voisin päivät pitkät patsastella pihalla vain ihailemassa nykyistä ja suunnittelemassa tulevaa. - Hetkinen, niin taidan jo tehdäkin. Hups. 

Kyllä se tästä tasaantuu. Kesä menee näissä merkeissä, samoin alkusyksy. Viimeistään syyskuussa haksahdan taas neulomiseen ja teen maanisella vimmalla villasukkia kaikista ihanista kirjolangoista, kunnes tammikuussa en enää kestä nähdäkään puikkoja. Mutta silloinhan uudet siemenkuvastot ovat jo tulleet, joten väliäkö käsitöillä!

Kuistin kulma. Muu huone näyttää samanlaiselta...

 Onhan minulla perhekin. Kaikki voivat hyvin ja hilpeästi. Olemme olleet tosi terveitä koko talven. Pistän sen tietysti maanläheisyyden piikkiin - meillä rampataan ulos ja sisään jatkuvasti, ja tietysti syödään multasormen laittamaa ruokaa. Bakteerikanta kunnossa koko perheellä. Esikoinen on ollut koko ekaluokan aikana pois koulusta vain yhden päivän, ja sekin johtui sydänkontrollista, ei sairaudesta. Ihan hullua ajatella, että meidän pienokaisellamme on kohta edessä ensimmäinen koulun kesäloma! Vastahan se opetteli puhumaan ja halusi katsoa Puuha Peteä telkkarista aamuviideltä pirteänä kuin peipponen...

Kesää kohden mennään, ja lomaa. Meillä on lasten kanssa tiedossa kymmenen viikon joutenolo. Mies on siitä kolme viikkoa lorvailemassa kanssamme. Tuo on jo niin pitkä pätkä, että varmaan arki maistuu elokussa taas. Toivottavasti on lämmin kesä, jotta voimme uida joka päivä...