Kylläpä osaa olla raukea olo. Siivosin yläkerran, kannoin kaikki vuodevaatteet pakkaseen tampattavaksi ja tuultumaan, imuroin, vaihdoin lakanat, pesin pyykkiä. Kylvetimme, saunotimme ja ruokimme lapset, puimme pehmeät yöpuvut päälle ja peittelimme puhtaisiin lakanoihin iltasadun säestyksellä. Kun rauha laskeutui maahan, kaivoin pakastimesta lopun suklaajäätelöstä ja asetuin mukavasti sohvalle... Kunnes parin minuutin päästä takaani kuului esikoisen tuskainen ääni: "mun heiluvaan hampaaseen sattuu". Pikkusisko haukotteli takavasemmalla. Seurasi vartin verran kidutusta muistuttavaa toimintaa, kun yritimme suostutella äärimmäisen kipuherkän pojan joko ihan itse ottamaan sen viimeisellä juurenpätkällään ikenessä roikkuvan maitohampaan irti, tai sitten sallimaan meidän auttaa. Ensimmäinen taisto oli "itse", "äiti" vai "iskä", seuraavaksi "langalla", "paperilla" vai "kääntämällä". Mikään ei ollut hyvä, ikeneen sattui, nukkuakaan ei voinut. Kaikki uhkaukset otettiin käyttöön, kun maanittelu ei toiminut. Yksi piti käsiä, toinen yritti saada suuta pysymään auki, kolmas huusi ja rimpuili, neljäs piteli korviaan. Lopulta, tiukan ukaasin edessä, poika antoi minun kääntää hammasta sen verran, että se roikkui enää puolen millin riekaleella kiinni. Siitä sen uskalsi jo sankari itse ottaa pois, hysteerisen huudon saattelemana.
On se vaikeaa olla ekaluokkalainen. Vielä vaikeampaa on olla pieni ja pelokas ekaluokkalainen.
Hampaanirroitusoperaatio söi ihan kaikki voimani. Piti kirjoittaa portaikon valaistuksesta ja liesituulettimen asennuksesta, mutta jääkööt toiseen kertaan. Tässä vielä kylmä mutta kaunis iltapäivän hetki.
 |
| Vähäluminen maisema. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti