Bittersweet symphony

Olipa taas ihanaa olla Lontoossa! Olen viettänyt kohtalaisen paljon aikaa kaupungissa, tai oikeammin sanottuna olen käynyt Lontoossa lukuisia kertoja. Pisin pätkä oli yläasteen jälkeen au pairina Lontoossa viettämäni kesä. Walesissa asuessani kävin melkein joka toinen kuukausi pääkaupungissa. Takaisin Suomeen muutettuani olen pyrkinyt käymään Lontoossa edes parin vuoden välein, koska sinne on aina ikävä. Tämä viimeisin reissu taisi olla viides kymmenen vuoden sisään.

Aina Lontoossa ollessani mietin, miten ihanaa siellä olisi asua. Vanhat tiilifasadit, upeasti kukkaistutuksin koristellut parvekkeet ja sisäänkäynnit, muurien peittämät takapihat, joista näkee vain vilauksen korkeimmista puista. Ikivanhat lehtipuut, jotka levittelevät käppyräisiä oksiaan aukioiden reunoilla. Puistot - kaupungin keuhkot - joissa voi pysähtyä juomaan kahvia puiselle penkille lintulammen edustalle. Oravat tulevat hakemaan pähkinöitä kädestä ja vesirajassa joutsenet pitävät pulut kurissa majesteetillisen matalalla vaakunnallaan.

Britit eivät harrasta pitkiä lounaita, vaan kylmä valmisruoka napataan jostain lukuisista kaupoista, ja se syödään hyvällä ilmalla lähipuistossa. Nyt ei ole kyse mistään äitien tekemästä nakit ja muusi-annoksesta, vaan supermarketeissa ja apteekkeinakin toimivissa monitoimikaupoissa on tarjolla hirveät määrät terveellistä ja maukasta ruokaa. Vaikka rakastan myös kolmioleipiä, oli ihanaa syödä pieni annos marokkolaista couscoussalaattia ja toinen sushia. Kaverin kanssa voi jakaa tuoreen maalaispatongin ja purkillisen samana päivänä tehtyä hummusta. Jälkiruoaksi voi napata jonkun lukuisista hedelmäsalaateista. Suosikissani oli mansikoita, karhunvatukoita, viinirypäleitä ja pensasmustikoita.

Ja se ihmisten määrä! Oxford Street on aivan kauhea ruuhka-aikaan, mutta lapset tahtoivat Hamleysille, mies HMV:lle ja minä Marks&Spencerille, joten tungoksen sekaan oli ahtauduttava. Onpahan jotain, mitä muistella, kun täällä kotikylässä lenkillä käydessään kävelee pääkadun halki ketään kohtaamatta.

Kotiintulo oli melkoisen kylmäävä: olimme lähteneet t-paitakeleistä, ja lentokoneesta noustuamme Suomessa oli keskiyö ja pakkasta. Kotipihassa auton mittari näytti -5 C. Syksyn viimeiset mansikat olivat jäätyneet ikkunalaudan ruukkuunsa, vasta hieman punertavat tomaatit olivat kirjaimellisesti heittäneet henkensä eli raakileensa jäätyneelle nurmikolle. Tammikin oli päättänyt alkaa nakuilla ja pudottanut kaikki satatuhatta lehteään noin neljäsosan pihastamme kattavalle alueelle. Intiaanikesästä Suomen alkutalveen, näin siinä joskus voi käydä.