Kevättä rinnassa.

Terveisiä vaan Helsingin puutarhamessuilta! Väkeä oli sateisena lauantaina riittävästi, jos nätisti asian muotoilen. Kaikkien satojen ihastuttavien taimien lisäksi oli hauska huomata tuttu ja aina yhtä liikuttava näky: siemenkojun reunatolppaan nojaili uupuneen näköinen vanha mies, joka kärsivällisesti nyökkäili noin neljääkymmentä siemenpussia toisessa kädessä pitelevälle ja toisella kädellä lisää kahmivalle vaimolleen, että täällä ollaan, senkun ostat vaan, kyllä minä kannan ne (kuten aina ennenkin). Katse oli sellainen, että tästä kaikesta huolimatta minä tuota naista rakastan.

Itse yritin pysyä kohtuudessa messuilla, ostin vaan jokusen pionin juurakon ja särkynyttäsydäntä molemmissa väreissä. Niin ja jokusen pussin siemeniä, mutta oikeasti ihan vähän vaan. Ensi vuonna sitten uusille messuille, kun tuntee tätä omaa pihaa vähän paremmin.

Kylmäkuistilla alkaa olla tungosta. Parhaillaankin on tuossa kouliminen kesken,  ruokapöytä täynnä multaa ja tyhjiä purkkeja, pidin vaan reilun tunnin mittaisen gradutauon. Asioilla pitää olla joku tärkeysjärjestys, ja tällä hetkellä gradun loppuun saattaminen kiilaa aika lähelle kasvien suuriksi saattelemista.

Mutta päivän yllätys löytyi ulkoa. Kyllä muuten kiljaisin, ja niin kiljaisi lapsetkin (tosin ehkä eri syystä). Talon itäisen kiviaidan tuntumassa on kohta, jossa on talvella kulkenut polku ja joka on siksi sulanut jo nyt. Se sattuu olemaan juuri se kohta, johon istutin syksyllä ne ruusuntaimet ja seuraksi jokusen kukkasipulin. Lopun varmaan arvaattekin...

Ei tästä voi enää mieliala parantua! Eilen satoi vettä, mutten nähnyt pisaraakaan, sillä olin koko päivän messuilemassa. Tänään aurinko alkoi iltapäivällä pilkistellä muualle suuntaavien pilvien välistä, ja pihalta löytyy tällainen ihana yllätys. Bliss.