1. helmikuuta 2013

Vanhasta ja uudesta.

Liekö valtiotieteilijän taustani tekee sen, mutta on jotenkin huvittavaa lukea ihmisten mielipiteitä vanhojen talojen remontoimisen filosofiasta. Saako muutoksia tehdä ja ovatko ne välttämättömiä, tuhojen minimointiin pyrkiviä tekoja, vai onko remontoinnin tarkoituksena tehdä nykyaikaisten suositusten mukaista jälkeä? Suurempi osa vanhn rintamamiestalon remontoijista tuntuu olevan niitä, jotka aikalailla surutta repivät vanhaa pois ja laittavat uutta ja toimivaa tilalle. Vanhan säilyttäjiäkin on paljon, mutta tässäkin törmäämme metatason kysymyksiin, eli mikä on 'vanhaa', ja mikä on tuon vanhan 'säilyttämistä'. Säilyykö vanhan talon henki, mikäli irtonaiset sisustustavarat ovat talon rakennusajalle ominaisia? Säilyykö vanhan talon henki, mikäli ikkunat vaihdetaan? Ja minun mielestäni kiinnostavin kysymys, kuka määrittää vanhan talon hengen?

Itse olen pragmaattinen. Meillä on vanha talo, jota remontoidaan fiiliksen mukaan. Linoleumin alta paljastuneet, kovalla työllä hiotut ja maalatut lattialaudat ovat ihanan pehmeät ja lämpimät paljaan jalan alla ja sopivat hyvin vanhaan taloon. Sen sijaan hiomisen ajaksi irroitetut lattialistat heitin surutta menemään, koska ne olivat hirveän huonokuntoiset, enkä halunnut ulkorakennukseen yhtään enempää roinaa säilytykseen. Tuhlausta toki, mutta sinne meni. Uudet laitetaan sitten joskus.

Talomme sisäseiniä on maalattu hyvin mielenkiintoisilla väreillä joskus villillä 70-luvulla. Mintunvihreät seinät saivat jäädä keittiöön - vihreähän on ihana, kesäinen väri, ja meillä on jo pitkään ollut vihreät verhot keittiössä. Sen sijaan ahdistava sinapinkeltainen oli saatava pois muilta seiniltä ja keittiön kaapeista - johonkin se raja on vedettävä! Ja tämän logiikan tiellä jatkamme.

Meidän kotimme on ensisijaisesti ihmisten, eläinten ja tavaroiden säilytystä varten. Tärkeintä on, että me mahdumme sisään jotenkuten, ja että sisällä on lämmintä ja mukavaa. Esteettiset seikat tulevat vasta seuraavaksi. Esimerkiksi koko seinän peittävistä Lundian/Ikean kirjahyllyistä ei saa kauniita tekemälläkään, mutta me rakastamme kirjojamme. Joku päivä kirjastohuoneeseen ostetaan kattoon saakka ylettyvät kirjahyllyt, mutta siihen saakka mennään näillä. Meille koti on rentoutumispaikka, ei näyttelyesine. Perfektionistin paikka on muualla kuin ikuisen remontin tarpeessa olevassa rintamamiestalossa lasten ja kissojen keskellä.

Ei kommentteja: