28. maaliskuuta 2012

Alku.

Se alkoi ehkä siitä, kun luin Judith O'Reillyn katkeransuloisen kirjan Wife In the North. Ehkä ironista, että rinnastin itseni nelikymppiseen, uraa luoneeseen lontoolaisnaiseen, joka joutuu muuttamaan perheensä mukana pohjoiseen, mutta näin kävi. O'Reillylle sopeutuminen oli vaikeaa. Tein omaa surutyötäni O'Reillyn rinnalla, sillä olihan se jotenkin arvattavissa, että mekin muuttaisimme pois pääkaupunkiseudulta ennemmin tai myöhemmin. 'Myöhemmin' tarkoitti meidän tapauksessamme sitä, että esikoisen eskariinmenoaika alkoi lähestyä. Kun mies sitten sai työtarjouksen sadan kilometrin päästä mahdollisesta tulevasta kotipaikkakunnasta, oli valittava muutto tai jossittelu.

Mies vaihtoi kotipaikkakuntaa ihan mielellään, siirryimmehän nyt aktiiviseksi osaksi sukua, joka on suurilta osin asunut paikkakunnalla aina. Pääkaupunkiseudun hektisyys ja pinnallisuus voi olla myytti, mutta mies tuntui rentoutuvan heti muuton jälkeen. Ja sulautui heti paikalliseen liikennekulttuuriin - viikon asumisen kuluttua ajatus kävelemisestä kauemmas kuin puolen kilometrin päähän herätti hänessä huvittuneisuutta: "mutta miksi kävellä, kun siellä tuuleekin?". Näin me maalaisjärkiset, villiä luontoa arvostavat pikkupaikkakuntalaiset.

Itse koin ajatuksen synnyinpaikkakunnalle paluusta vaikeaksi. Olin lähtenyt nuorena ja ehdottomana, tämä paikkakunta edusti kaikkea sitä ahdasmielisyyttä ja mahdollisuuksien puutetta, josta kaikesta kiinnostunut teini voi ahdistua. Lietsoin itseni muuttomyönteiseksi ajattelemalla sitä ihastuttavaa omenapuiden ja syreenien ympäröivää omakotitaloa, jonka me pienituloiset ostaisimme kaupunkikolmiomme hinnalla. Kun sitten synkkänä joulukuisena päivänä talsimme kiinteistönvälittäjän perässä toteamassa, ettei kumpikaan paikkakunnan myynnissä olleista kotiehdokkaista vastannut odotuksiamme (tai pankin odotuksia), oli nöyrryttävä vuokralaiseksi. Harvoin olen ollut yhtä katuvainen, kun kantaessani tavaroitamme vesisateessa kaupungin vuokrataloon tulevan naapurin poltellessa itsekäärittyä sätkää vieressä.

Talvi kääntyi kevättalveksi, ja aika kului töitä tehdessä. Aloin jo turtua väliaikaisasumukseen. Muutoksia kaihtava mies alkoi jo toipua muuton aiheuttamasta stressistä. Olin vannonut pyhän valan alkuvuoden rauhoittamiseksi muutoista vapaaksi, enkä käynyt katselemassa asuntoilmoituksia ollenkaan. Mutta yksi ovela asuntopas löysikin minut! Aiemmin etuoveen tehty hakuvahtini kertoi, että juuri sillä samaisella asuinalueella, jolla asuin itse lapsena ja jolla vanhempani edelleen asuvat, on tullut myyntiin yksi alkuperäiskuntoinen rintamamiestalo. Sitä oli käytävä katsomassa, edes mieheltä salaa.

Ei kommentteja: