Tänään oli syksyn harmaata melankoliaa huokuva päivä, joten houkuttelin (=pakotin) perheeni metsäretkelle Rasuanniemeen, hiekkaharjupohjaiselle niemelle, joka kapenee kapenemistaan, kunnes seistään kärjessä ja varotaan kastelemasta kengänkärkiä. Usva teki mäntymetsästä maagisen - oli helppo kuvitella, millaisista maisemista tarinankertojat ovat aikanaan hakeneet inspiraatiota maahis-, peikko- ja tonttutarinoilleen.
Metsässä on aina ihanaa - tuntuu, että voimat palautuvat ja askel kevenee. Välillä tuntuu niin typerältä, että lähialueillamme on näin upeita paikkoja, ja silti tulee käytyä niissä niin harvoin. Toisaalta metsästäkään ei nauti, jos sinne menee hampaita kiristellen ja kelloa vilkuillen. Parasta on vain kävellä ja fiilistellä kaikilla aisteillaan, ja juuri niin me teimme tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti